Tarina kahdesta narratiivista – Ulinaa työttömyydestä
Kuluneella viikolla on käynyt useasti mielessä lähteä poliittisesti sitoutumattomaksi satiristiksi seuratessani median vyörytystä. “Noin viikon uutiset” saavat varmasti loputtomasti materiaalia Susanna Kosken ja Laura Huhtasaaren tapauksista. Olisihan se helpompaa, ei tarvitsisi miettiä sen kummemmin tekstin tavoitteita tai järkevyyttä, senkun painaisi vain huumoria paperille. Veri vetää kuitenkin liikaa siihen, että haluan teksteilleni jotain muutakin vaikuttavuutta kuin vain kevyttä läpsytystä.
Voidaanko Kosken tapauksesta sitten oppia mitään järkevämpää vai riittääkö vain keskustelu empatiasta? Tere Sammallahti kiteytti aika hyvin kaikki ajatukseni tapauksesta yhteen blogissaan sanomalla : “Markkinaliberaaliin ajatteluun kuuluu olennaisena osana ajatus siitä, ettei kenenkään pitäisi joutua rajoitteidensa takia täysin ulos työelämästä tai muuten mielekkäästä ja aktiivisesta arjesta, vaan jokaiselle voi löytyä kykyjensä mukainen toimi, kunhan työmarkkinoiden annetaan toimia mahdollisimman vapaasti. Ja jos kaikesta huolimatta yksilö ei voi huolehtia itsestään taloudellisesti, niin sitten yhteiskunta tulee hätiin ja takaa tarvittavan määrän apua.” – Ei tämä nyt ajatustasolla niin vaikeaa ole, käytännössä tietenkin täysin eri asia.
Mitä me voimme siis tehdä politiikassa parantaaksemme työttömien töihin pääsyä. Ensiksi täytyy hyväksyä, että meillä on paljon erilaisia työttömiä. On heitä jotka etsivät aktiivisesti töitä, heitä jotka eivät oikeastaan halua töihin ja heitä jotka killuvat kannustinloukussa. Kaikki nämä erilaiset työttömät tarvitsevat eri työkaluja päästäkseen töihin. Kannustinloukun purkamiseen mm. Vihreiden Osmo Soininvaara on kirjoittanut palkkaerojen luomisesta matalapalkka-aloille, jotta yksittäisten työntekijöiden kilpailullinen asema paranisi. Tämä kannustinloukku ei ole siis ainoastaan oikeiston huutelema meemi vaan ihan puhdasta talouden realismia, joka ylittää puoluerajat. Minä ratkaisisin ongelman työmarkkinoiden vapauttamisella, kun Soininvaara rakentaisi tulonsiirtohimmelin. Puolivoittoa kuitenkin, kun tavoite on sama.
Matkalla työttömästä pitkäaikaistyöttömäksi on myös useita ongelmia, joihin yhteiskunnan on vain edullisempaa tarjota apua, kuin passivoida työtön kotiin pelkästään maksamalla työttömyysturvaa. En nyt puhu aktiivimallista, koska mielestäni kyseessä on onneton kompromissi, joka ei täytä mitään tavoitteita mitä sen tarvitsisi täyttää. Puhun mielenterveyspalveluista, kuntoutuksesta ja yksilön työelämän edellytysten parantamisesta. Tämä ei tarkoita konsultteja eikä työkkärin aktivointikursseja, vaan aivan täysin yksilön omaa hyvinvointia ja koulutusta edistäviä ratkaisuja. Valitettavasti tämäkin vaatii usein keppiä ja porkkanaa, eli meidän pitää käydä keskustelu siitä, kuinka apua tarvitsevat saadaan ohjattua hoitoon tai kouluun ja kuinka tätä tullaan tarjoamaan.
Puhumme myös paljon siitä kuinka pitäisi saada lisää lapsia Suomeen, mutta kenelläkään politiikassa ei ole vain järkeviä ehdotuksia siihen. En edes laske Antti Rinteen kolmas Suomelle -meemiä järkeväksi ehdotukseksi, koska onhan se niin typerä. Syntyvyyteen, työmarkkinoiden terveyteen ja yksilön hyvinvointiin kun on selkeästi yksi ratkaisu ja se on nuorten aseman parantaminen yhteiskunnassa. Tämän ei tarvitse tarkoittaa tulonsiirtohimmeileitä, vaan ihan puhtaasti aiemmin mainittuja toimia. Palkkaeroja aloitustason töihin, työsääntelyn purkamista ja avun tarjoamista niille, jotka meinaavat tippua yhteiskunnasta.
Minua harmittaa tässä suunnattomasti median rooli keskustelun portinvartijana. On ikävä lukea “Timppa on sossurotta ja tykkää siitä” -laatuisia artikkeleita ja niiden vieressä kovaa tekstiä siitä kuinka työttömyysturvasta ei saa leikata. Kyllä, työttömyysturva on tälläkin hetkellä pieni, mutta Timppa nyt on yhteiskunnan loinen, joka tarvitsee asennemuutoksen. Siitä ei pääse ylitse eikä alitse. Keskustelisin paljon mieluummin mediassa siitä kuinka urapolkuja luodaan ja puhuisin nuorten kanssa kuinka on kannattavaa tehdä aikainvestointeja koulutukseen ja matalapalkkaisiin töihin, jotta pääsisi juuri siihen hommaan mikä itseä kiinnostaa.
Se on ihmeellistä kuinka meillä on useita eri puolueita läpi poliittisen spektrin ja dialogi on silti polarisoitunut tarinaksi kahdesta ääripään narratiivista. Se kiteytyy keskustelussa Susanna Kosken ja pitkäaikaistyöttömän kohtaamisesta.
”Ensiksi täytyy hyväksyä, että meillä on paljon erilaisia työttömiä. On heitä jotka etsivät aktiivisesti töitä, heitä jotka eivät oikeastaan halua töihin ja heitä jotka killuvat kannustinloukussa.”
Sitten täytyisi myös muistaa, että lisäksi on paljon heitä, jotka joutuvat roikkumaan työkyvyttöminä työttömyyskortistossa aktiivimallin armoilla, koska Kela kieltäytyy myöntämästä heille sairauspäivärahaa tai eläkettä.
Ilmoita asiaton viesti
Teillä markkinaliberaaleilla on yksi,vain ihmisen kokoinen,aukko tuossa teoriassanne. Se on auttamattomasti liian vanhanaikainen.
Se toimi silloin,kun oli mahdollista palata farmille,jos palkkka oli liian pieni. Nyt ei sellaista ole kiitos vapaan markkinatalouden.
Ilmoita asiaton viesti
Joo, kyllähän noita absoluuttisuuksia pitää välillä päivittää. Täytyy sen verran hyväksyä, ettei meillä ole farmia tai usein myöskään edes perhettä jonka helmoihin palata. Sen takia pitää olla joku yhteiskunnallinen tukiverkko minne tippua. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sen pitäisi olla vastuuvapaa. Sen tukiverkon pitää toimia ponnahduslautana niille jotka haluavat takaisin ja sakottaa niitä jotka eivät halua osallistua yhteiskuntaan.
Ilmoita asiaton viesti
Nykyisellään se sakottaa myös monia sellaisia, jotka eivät voi osallistua. Toivottavasti kokoomus on hallituspuolueena tekemässä asialle jotain.
Ilmoita asiaton viesti
Tässä kiteytyy hyvin keskustelun ydin. Sammallahti ja Koski lähtevät siitä lähtökohdasta, että 100% työkyvyttömyys pitäisi olla aivan viimeinen etappi ja ne 95% pitäisi saada vielä työelämään niiden rajoitteiden sisällä mitkä yksilöllä ovat. Oppositiossa nähdään työkyvyttömyys hieman laajempana käsitteenä ja ”töihin pakottaminen” epäinhimillistää jo tilanteessa missä henkilöllä on pelkästään esimerkiksi liikuntarajoitteita.
Tietysti jossain vaiheessa realismi muuttuu utopiaksi Koski/Sammallahti argumentissa, mutta siinä ollaan mielestäni ajatuksen tasolla oikealla polulla. Toisaalta oppositio argumentoi hyvin osoittaessaan työkyvyttömien huono-osaisuuden byrokratian rattaissa, mutta sietää huonosti keskustelua rajatapauksista.
Olisi kiva kuulua jompaankumpaan leiriin niin ei tarvisi miettiä nyansseja tai kompromisseja. Harmi vaan että tässä maassa politiikan tulos on aina kompromissi.
Ilmoita asiaton viesti
Minkälaisen vastuun keksit ilman ettei se toimi markkinahäirikkönä?
Ilmoita asiaton viesti
”Ensiksi täytyy hyväksyä, että meillä on paljon erilaisia työttömiä. On heitä jotka etsivät aktiivisesti töitä, heitä jotka eivät oikeastaan halua töihin ja heitä jotka killuvat kannustinloukussa.”
Unelma täystyöllisyydestä
Joskus 70-luvulla Kekkonen huolestui muistaakseni neljän prosentin työttömyysluvuista.
Sen jälkeen yhteiskunta on monimutkaistunut ja työn vaatimukset nousseet toiselle tasolle.
Kanadassa on säädetty laki, joka kieltää rekrytoimasta puolustusvoimiin ketään alle 83 älykkyysosamäärällä varustettua. Toronton yliopiston psykologian professori mukaan tämä jättää töiden ulkopuolelle 10 prosenttia väestöstä.
Jos sama koskee siviilipuolta, niin Suomessa itseasiassa nyt vallitsee täystyöllisyys.
http://harrirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/25…
Ilmoita asiaton viesti
Minusta Suomessakin pitäisi hyväksyä slummit asumiseen kelpaaviksi eli poistetaan kaikki asumisen valvonta niin surkeallakin palkalla voisi asua jossakin työpaikkoja tarjoavassa taajamassa. Myös roskalaatikoiden lukitus pitäisi kieltää että saavat syödäkseen.
Ilmoita asiaton viesti